Tunnistin itsessäni voimakkaan pelon.
Lääkemuutoksen yhteydessä kun toista masennuslääkettä ajetaan alas. (Efexor) ja toista nostetaan(Cipramil)
Ennenkuin
uusi lääke rupeaa tehoamaan (jos rupeaa) Niin toisen lääkkeen vaikutus
heikkenee sitä laskiessa ja saan kiinni todellisista syistä miksi olen
rikki.
Ensin: Tajusin vihaavani paljon eri ihmisryhmiä.
Sitten: Tajusin että se johtuu pelosta.
Ja pelko johtuu kokemuksista.
Kokemukset heijastuvat maailmankuvaan ja luovat odotuksia.
Huonot kokemukset luovat huonoja odotuksia. Ja se aiheuttaa pahoinvointia psyykkisesti.
Ja
viha on loukku. Minua vaivaa edelleen tarve kostaa kaikille joita olen
pelännyt syystä tai syyttä. Yleensä syy on ollut olemassa tai heijastus
menneestä. Mutta syy kuitenkin.
Tarve kostaa, antaa takaisin on suuri, saattaa kärsimys takaisin niille joille se kuuluu.
Enää se ei ole mahdollista.
Isä
on heikkokuntoinen vanhaukko. Ei sitä voi kurmuuttaa. Nyt kun jo siihen
pystyisin niin on myöhäistä. Äitiä ei voi kurmuuttaa, äiti on nainen.
Äitipuolta ei voi kurmuuttaa sekin on vanha puolustuskyvytön nainen.
Isäpuolta ei voi kurmuuttaa sekin on vanha ukko.
Ja joutuisi vankilaan jos niitä kurmuuttaisi.
Sitten
ne ryhmät joihin vihani nyt kohdistuu. Ei niitä voi kurmuuttaa, asia ei
ratkeaisi sillä tavalla. Toive saada ne ryhmät pois. Ei se onnistu
niitä on liikaa ja en mahda niille mitään.
Mutta viha
koukuttaa. Aika paljon menee aikaa kun suunnittelee kostavansa.
Ampuvansa kaikki. Se jollain tavalla ruokkii itteään se juttu. Edes
mielikuvissa olisi parempi ja pystyisi antamaan takaisin.
Ehkä sekin on yksi syy, kiusaajani olivat paljon minua isompia ja voimakkaampia.
Reagoin kuin eläin, menin kasaan. Yritin suojautua väkivallalta.
Alistuin
kuin hakattu eläin. Se oli reagointini. Minä jouduin piilottamaan
itseni. Olin lyttyyn lyöty ja pelkäsin. Olin alistettu. Sisälläni
paniikki vei ajattelukyvyn, kaaottista pelkoa, sitä oli paljon.
Ajatuksia vähän.
En ole päässyt irti menneisyyteni taakoista.
Viha
raivoaa sisuksissani ja vaatii kostoa takaisin antamista. Toisten
armotonta lyttyyn lyömistä ja nöyryyttämistä, armotonta väkivaltaa ja
vihaa ja raivoa.
Kosto houkuttelee, kuin käärme se luikertelee mielessäni ja herkuttelee yksityiskohdilla.
Väsymys ja uupuminen painaa. En jaksa edelleenkään nousta montustani, puolustamaan itseäni.
Toivon että jaksaisin ja saisin toipua ja luopua minua kuluttavasta vihasta ja katkeruudesta.
Että Oppisin Rakastamaan ja vastaanottamaan Rakkautta.
ja suhtautumaan maailmaan ja sen ilmiöihin rakkaudella. Syyttämättä ketään.
Nyt vielä elämäni on jatkuvaa muiden syyttelyä.
Hallitus ei ole nostanut avohoidon tasoa mt-puolella edes riittävälle tasolle.
Kaupunki ja sosiaalitoimisto ei ole nostaneet tukia edes riittävälle tasolle. Kela ei
ole nostanut eläkkeitä riittävälle tasolle. Jne,...
Katkeruus syöttää katkeraa tekstiä ja se ei auta
Enkä osaa vielä olla muuta.
Nämä minua vaivaavat: Katkeruus, viha ja kostonhalu.
Tämäkin oli askel eteenpäin kun sain tämän kirjoitettua.
Kiitos.
lauantai, 31. toukokuu 2008
Kommentit