Tunnistin itsessäni voimakkaan pelon.
Lääkemuutoksen yhteydessä kun toista masennuslääkettä ajetaan alas. (Efexor) ja toista nostetaan(Cipramil)
Ennenkuin uusi lääke rupeaa tehoamaan (jos rupeaa) Niin toisen lääkkeen vaikutus heikkenee sitä laskiessa ja saan kiinni todellisista syistä miksi olen rikki.

Ensin: Tajusin vihaavani paljon eri ihmisryhmiä.
Sitten: Tajusin että se johtuu pelosta.
Ja pelko johtuu kokemuksista.
Kokemukset heijastuvat maailmankuvaan ja luovat odotuksia.
Huonot kokemukset luovat huonoja odotuksia. Ja se aiheuttaa pahoinvointia psyykkisesti.

Ja viha on loukku. Minua vaivaa edelleen tarve kostaa kaikille joita olen pelännyt syystä tai syyttä. Yleensä syy on ollut olemassa tai heijastus menneestä. Mutta syy kuitenkin.
Tarve kostaa, antaa takaisin on suuri, saattaa kärsimys takaisin niille joille se kuuluu.
Enää se ei ole mahdollista.
Isä on heikkokuntoinen vanhaukko. Ei sitä voi kurmuuttaa. Nyt kun jo siihen pystyisin niin on myöhäistä. Äitiä ei voi kurmuuttaa, äiti on nainen.
Äitipuolta ei voi kurmuuttaa sekin on vanha puolustuskyvytön nainen.
Isäpuolta ei voi kurmuuttaa sekin on vanha ukko.

Ja joutuisi vankilaan jos niitä kurmuuttaisi.
Sitten ne ryhmät joihin vihani nyt kohdistuu. Ei niitä voi kurmuuttaa, asia ei ratkeaisi sillä tavalla. Toive saada ne ryhmät pois. Ei se onnistu niitä on liikaa ja en mahda niille mitään.

Mutta viha koukuttaa. Aika paljon menee aikaa kun suunnittelee kostavansa. Ampuvansa kaikki. Se jollain tavalla ruokkii itteään se juttu. Edes mielikuvissa olisi parempi ja pystyisi antamaan takaisin.

Ehkä sekin on yksi syy, kiusaajani olivat paljon minua isompia ja voimakkaampia.
Reagoin kuin eläin, menin kasaan. Yritin suojautua väkivallalta.
Alistuin kuin hakattu eläin. Se oli reagointini. Minä jouduin piilottamaan itseni. Olin lyttyyn lyöty ja pelkäsin. Olin alistettu. Sisälläni paniikki vei ajattelukyvyn, kaaottista pelkoa, sitä oli paljon. Ajatuksia vähän.

En ole päässyt irti menneisyyteni taakoista.
Viha raivoaa sisuksissani ja vaatii kostoa takaisin antamista. Toisten armotonta lyttyyn lyömistä ja nöyryyttämistä, armotonta väkivaltaa ja vihaa ja raivoa.
Kosto houkuttelee, kuin käärme se luikertelee mielessäni ja herkuttelee yksityiskohdilla.

Väsymys ja uupuminen painaa. En jaksa edelleenkään nousta montustani, puolustamaan itseäni.

Toivon että jaksaisin ja saisin toipua ja luopua minua kuluttavasta vihasta ja katkeruudesta.

Että Oppisin Rakastamaan ja vastaanottamaan Rakkautta.
ja suhtautumaan maailmaan ja sen ilmiöihin rakkaudella. Syyttämättä ketään.

Nyt vielä elämäni on jatkuvaa muiden syyttelyä.
Hallitus ei ole nostanut avohoidon tasoa mt-puolella edes riittävälle tasolle.
Kaupunki ja sosiaalitoimisto ei ole nostaneet tukia edes riittävälle tasolle. Kela ei
ole nostanut eläkkeitä riittävälle tasolle. Jne,...

Katkeruus syöttää katkeraa tekstiä ja se ei auta
Enkä osaa vielä olla muuta.
Nämä minua vaivaavat: Katkeruus, viha ja kostonhalu.

Tämäkin oli askel eteenpäin kun sain tämän kirjoitettua.

Kiitos.