Masentaa ja surettaa, itku tuntuu tunteena kasvoilla, rikkirepivä ja raastava itku. Jota en pysty kuitenkaan itkemään puserrun vain. Kuolema hiipii nurkissa ainut yhteyteni elämään on kuolema. Huah,.. kävin lääkärissä tänään siis päätohtorin vastaanotolla, toivoin kait salaa itseltäni että saisin jotain vastauksia tähän pahaan olooni. Mutta ainoa mitä sain siitä tapaamisesta oli lääkkeiden nosto. Olin niin pettynyt niin todella syvästi pettynyt. Aivan kuin äitini kanssa, joku minussa toivoi ja uskoi että saisin äitini huomion ja Rakkauden, yhä uudestaan sain pettyä. Äitini ei itseltään kyennyt näkemään minua. Minua ei koskaan ollut olemassa. Olin vain hänen jatke. Ja nyt sama tai ei sama mutta toivo huomiosta ja Rakkaudesta kuitenkin sai kolauksen. Minkä sille voi että kuitenkin toivoo että joku huomaisi ja Rakastaisi, toivoo vaikka ymmärtää ettei sille ole perusteita kohdallani tässä maailmassa. Ja aattelin josko menis pöpilään mutta ei se mitään auta siellä makailla. kaikki lääkkeet on läpikäyty. Epätoivo jäänyt jäljelle. Ei hyödytä sairaalassa maata. Sama se missä makaa. Lopputulos on sama. Sairauteni ei ole irrallinen jostain avaruudesta tullut jota voi hoitaa lääkkeillä, ainoa mikä auttoi aikansa oli Oikea Terapia. Mutta se loppui viime syksynä rahan puutteeseen. Sen jälkeen on elämäni ollut alamäkeä. Eikä auta asioiden käsittely ei auta ryhmissä ramppaaminen ei auta oikeasti enää yhtään mikään. Älkää edes sortuko lohduttamaan tai rohkaisemaan se tuntuisi vain pahalta.

En Rakasta.