Ei pidä nyt synkistyä näistä sanoista pohdin vain herätessäni depressioni olemusta.

Heräsin ajatuksena kirkas viha. Ja pelko ja neuroosi. Kaikki jotka ovat minua vainonneet. Syyllistäneet tietäen tai tietämättä. Vainot vaivaavat minua, herättävät öisin kostamaan kaikille idiooteille. Pimeyden ydin lähestyy ja rikkinäisyys koputtelee ovelle. Ase ei tuo turvaa vaan vankilan ja lapsille isän menetyksen. Yhteiskunta tarjoaa suljettua hoitoa ja isän menetyksen. Ennen suljettua hoitoa tahtoisin kostaa. Mutta tätä ei voi sanoa ääneen paikassa jossa hoitoa saan. Kosto vahvana tunteena vainoaa minua. Depression synkät vyöryt vievät minut syvälle avomerelle, Heittelevät rajussa aallokossa kuin tikkua. Synkät mustat ajatukset pyörivät mielessä kuka sukeltaa tarpeeksi syvälle tarjotakseen pelastavan kätensä itse hukkumatta?


Pimeyden ydin. Oletko käynyt lähelläkään???
Hiljaisuus joka huutaa. Meteli joka ääneti repii. Syvä musta mankeli, onkalo jonne imu vie. Typertynyt hiljaisuus, hiljainen tuijotus seinää vasten vailla ajatuskaan. Ja ajatukset parveilevat päässä. Depression syvä vastentahtoisuus, hitaasti kasaan puristava voima. Aamuyön selkeä järkisyys ja kirkkaus. Jäänkirkkkaus.
Tunne ettei ole yhteydessä ihmisiin, että on pudonnut pois yhteydestä, ettei tavoita ketään joka auttaisi, joka ymmärtäisi ja ottaisi syliinsä itkemään, tuntemattoman miehen. Itkemään yön synkkää pimeyttä, mielen synkkää pimeyttä, jonne vajoamista pelkää. Tyhjyyteen pimeään tyhjyyteen. Seurana vain oma tukahtunut huuto kun pelko kuristaa huudon kurkkuun. Äänetön olet sinä raukka tyhjään huudat vain sinisiä lauseita. Ei mitään mahdollisuuksia pelastaa itseään. Miltään.