Ei pidä nyt synkistyä näistä sanoista pohdin vain herätessäni depressioni olemusta.
Heräsin
ajatuksena kirkas viha. Ja pelko ja neuroosi. Kaikki jotka ovat minua
vainonneet. Syyllistäneet tietäen tai tietämättä. Vainot vaivaavat
minua, herättävät öisin kostamaan kaikille idiooteille. Pimeyden ydin
lähestyy ja rikkinäisyys koputtelee ovelle. Ase ei tuo turvaa vaan
vankilan ja lapsille isän menetyksen. Yhteiskunta tarjoaa suljettua
hoitoa ja isän menetyksen. Ennen suljettua hoitoa tahtoisin kostaa.
Mutta tätä ei voi sanoa ääneen paikassa jossa hoitoa saan. Kosto
vahvana tunteena vainoaa minua. Depression synkät vyöryt vievät minut
syvälle avomerelle, Heittelevät rajussa aallokossa kuin tikkua. Synkät
mustat ajatukset pyörivät mielessä kuka sukeltaa tarpeeksi syvälle
tarjotakseen pelastavan kätensä itse hukkumatta?
Pimeyden ydin. Oletko käynyt lähelläkään???
Hiljaisuus
joka huutaa. Meteli joka ääneti repii. Syvä musta mankeli, onkalo jonne
imu vie. Typertynyt hiljaisuus, hiljainen tuijotus seinää vasten vailla
ajatuskaan. Ja ajatukset parveilevat päässä. Depression syvä
vastentahtoisuus, hitaasti kasaan puristava voima. Aamuyön selkeä
järkisyys ja kirkkaus. Jäänkirkkkaus.
Tunne ettei ole yhteydessä
ihmisiin, että on pudonnut pois yhteydestä, ettei tavoita ketään joka
auttaisi, joka ymmärtäisi ja ottaisi syliinsä itkemään, tuntemattoman
miehen. Itkemään yön synkkää pimeyttä, mielen synkkää pimeyttä, jonne
vajoamista pelkää. Tyhjyyteen pimeään tyhjyyteen. Seurana vain oma
tukahtunut huuto kun pelko kuristaa huudon kurkkuun. Äänetön olet sinä
raukka tyhjään huudat vain sinisiä lauseita. Ei mitään mahdollisuuksia
pelastaa itseään. Miltään.
keskiviikko, 20. kesäkuu 2007
Kommentit